Täällä ollaan nyt kahden vaiheilla - lähteäkkö vaiko eikö lähteä.
Tässä muutama (seitsemän, kahdensan, yhdeksän...) vuotta sitten hyppäsin todella tyhjään; otin ja lähdin rinkka selässä sen suurempia suunnitelmia vieraalle paikkakunnalle vailla asuntoa tai ystäviä. Vuodet ovat vierineet, asiat järjestyneet ja olen rakentanut oman elämäni kirjaimellisesti nollasta lähes täydelliseksi (puuttuu vain mies, omakotitalo, Volvo, 1,5 lasta ja kultainennoutaja. Ehehe!). Olen löytänyt aivan mahtavia ihmisiä elämääni, olen opiskellut, olen tehnyt paskaduuneja, olen luonut uraa, olen rakentanut oman pienen kodin tänne ja kasvanut aika helvetin rasittavasta ja naiviista teinistä lähes tasapainoiseksi ja omavaraiseksi
Mutta. THERE IS ALLWAYS THAT FUKING BUT!
Toinen jalka on jo puoliksi matkalla, työhakemus valmiina (ok, työn alla) ja perhosia vatsanpohjassa tulevaisuuden suhteen. Ja nyt tulee se mutta. MUTTA. Toinen jalka ei haluaisi lähteä, enkä ymmärrä miksi. Tämä kaupunki on aika nähty, joka toinen mies testattu ja mitään uutta ei tule kulman takaa ikinä vastaan. Yleensä olen valmiina uusiin seikkailuihin ja avoin uusille haasteille. Olen elämänyt melko hienon elämän vaiston varassa ja nyt vastoni käskee kuitenkin jarruttaa, sillä pieni ääni pääni sisällä huutelee, että vielä pitäisi jäädä. Vittu. Ole hiljaa pieni ääni ja anna mun mennä! En käsitä mikä se on tai mitä se on. Mutta. Haluttaisi niin lähteä, mutta voiko minulla tosiaan olla täällä vielä jotain nähtävää? Vai olenko vaan vanhetessani alkanut kamalaksi pupupöksyksi?
Jos jotain positiivista etsitään, niin kerrankin miehet ovat aiheuttamatta ongelmia elämääni. Äläkä nyt sano, että tämä on joku mieshomma, jonka takia pitäis jäädä...
2 kommenttia:
Pienen harkinnan jälkeen mun on AIVAN PAKKO vastata tähän. Yritin kyllä ohittaa, mutta ei onnistunut. Sorry. :D
Olen nimittäin aivan samassa elämäntilanteessa. Päräytin intoa puhkuen vieraaseen kaupunkiin, loin oman (aikuisen) elämän tyhjästä opintojen ja töiden ohessa. Mutta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen olen alkanut pohtia muuttavani pois tästä turvallisesta pesästä.
Haluan lähteä, mutta joku pieni ääni sisälläni käskee vielä harkitsemaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että aina voi pala. Aina voi kääntää kelkkansa ja hipsiä takaisin tuttujen miesten kainaloon, tuttuun duuniin, tuttujen naamojen keskelle.
Mutta kuinka monta kertaa elämässä on mahdollisuus lähteä?
Jos epäonnistutaan eikä pärjätäkään uudessa kaupungissa, uudessa duunissa ja uusien fuck buddyen kanssa, niin ainahan me voidaan yhdessä lyödä viisaat päälle yhteen ja keksiä jokin elämää suurempi veruke sille miksi oli aivan pakko palata takaisin vanhaan, tuttuun ja turvalliseen. ;)
Tsemppiä työhakemuksen kirjoittamiseen!
Voi Murttu, onneks kommentoit, sun viesti oli ihanan tsemppaava ja ennen kaikkea fiksu. <3 Ehkä meidän on tosiaan aika lähteä, sillä voidaanhan me aina tulla häntä koipien välissä takas, jos siltä tuntuu. ;)
Lähetä kommentti