perjantai 13. tammikuuta 2017

Hieman sekaisin

Oh lord shitmutherfucker!


Helvetinhelvetti!


Onkohan se vaan tähtiin kirjoitettu, että joidenkin kuuluu elää ilman parisuhdetta koko elämänsä? Koska en ilmeisesti osaa tätä juttua sitten alkuunkaan.


En edes jaksa palata siihen mihin olen jäänyt, mutta tässä 1,5 vuodessa on kerennyt tapahtumaan muutama pikkujuttu. Olen siis tilanteessa jossa minulla on avopuoliso, koira, oma asunto (tarkoittaa yhteistä asuntolainaa) ja auto. Periaatteessa niiku paketti kasassa.


Meillä meni kaikki hyvin siihen asti, kunnes muutettiin yhteen (haluan huomauttaa, että käytännössä asuttiin yhdessä myös ennen omaa kämppää eli aivan tuntemattomaan ja tyhjään ei hypätty). Sen jälkeen on räiskynyt ja lujaa. Toinen on mukamas muuttunut ja toisen mukaan hän ei ole muuttunut (voitte lukea rivien välistä, että minusta hän on muuttunut ja hänestä kaikki on hyvin ja normaalisti ja ennallaan, kuten miehet nyt aina sanovat). Yhteisymmärrystä ei tunnu löytyvän ja ollaan enemmänkin yksilöitä kuin tiimi - asia, mikä ei saisi mun ajatusmallissa olla näin. En tiedä pitäisikö tässä mennä jonnekin ammattiauttajalle, kun toi toinen ei tajuu. Vai vaan luovuttaa? Vai turruttaa tunteet ja olla vaan? Vai mitä vittua?


Toisaalta yhteisessä asuntolainassa on hyväkin puoli, nimittäin se ettet voi vaan lähteä menemään (mitä vanha ja kypsymätön Filippa olisi tehnyt jo noin muutama tovi sitten), vaan on pakko vähän pohdiskella syvällisemmin ja keskustella (huutaminen on minulta kielletty, kiva homma) ja miettiä omaakin käytöstä (en näe mitään virheitä itsessäni).


Tää tyyppi, kutsutaan häntä nyt toiveikkaasti The Oneksi (eihän mulla oo ollut ton nimistä salanimeä vielä kenellekään), on periaatteessa täydellinen. Hän käy töissä, hän on uskollinen, hän on kiltti, hän jaksaa minua ja hän ei ota minua aina niin tosissaan (jos joku tarvii ripauksen tempperamenttia, voin jakaa omaani. Hetkinen, keksinkin jo kuka sitä tarvitsee. The One!). Lisäksi voin olla oma ihanan kamala itseni hänen kanssa ja voin puhua hänen kanssa mistä vaan. Myös huumorimme osuu aikalailla yksiin (tai siis hän nauraa minun vitseille ja suostuu katsomaan minun haluamia sarjoja).


Millainen The One oikein huonoimmillaan on? Hän on hidas, ajatuksiinsa uppoutuva filosofinen nörtti ja piinkova businessmies. Hän on hitusen itsekäs, todella rationaalinen, ei tippaakaan romanttinen (ja minä vittu nykyään kaipaan romantiikkaa), tietyllä tapaa tilannetajuton (u know, kotitöissä ja parisuhteessa) ja nämä kaikki yhdistettynä hänestä tulee kylmä vaikutelma. Myös minulle, hänen avopuolisolleen.


Olemme käyneet keskusteluja tuosta "millainen hän on" ja hän ei vain käsitä, ettei minulle mene jakeluun se, että jos toinen sanoo rakastavansa minua, mutta hänen käytöksensä "pahimmillaan" on ylemmän kappaleen mukainen. Eli että ei tunne olevansa tärkeä ja rakastettu, kun toinen on uppoutunut ajatuksiinsa ja visioihinsa koko illan eikä saa mitään kontaktia tähän koko iltana.


Niin että olenko tyhmä ja liian vaativa, vai onko toinen tyhmä, kun luottaa siihen, että kun kerran sanoo rakastavansa niin oikeuttaa minkälaiseen käytökseen tahansa? Ja onko tällainen eroavaisuus parisuhteessa niin suurta, että kannattaa kyseenalaistaa koko parisuhteen toimivuutta? Vai onko kaikki ominaisuudet (eli virheet) niin hyväksyttävä, kunhan se toinen ei lyö tai petä?


Niin että sellaista, olen hieman sekaisin!


Terkuin, minä itse


P.S. Mulla on myös vauvakuume.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Lue tää, jos auttas. Mulla ollu samoja fiiliksiä. http://www.abandonment.net/abandoholics-anonymous

Tapsa kirjoitti...

Kiva kuulla sinusta pitkästä aikaa. Sitten asiaan:

Kaikki ihmiset muuttuvat - koko ajan: sinä, the One, minä ja muut. Se tulee annettuna, siihen ei voi vaikuttaa. Kyse on siitä muuttuvatko parisuhteessa olevat ihmiset samaan vai eri suuntaan. Siihen voi mainitsemasi pariterapia auttaa, jos molemmat ovat halukkaita vaikuttamaan omaan muuttumissuuntaansa. Se on vain kovin iso JOS.

Terapiassa muutos tapahtuu näkyvästi. Tavallisessa elämässä omaa muutostaan ei näe, joten syntyy illuusio muuttumattomuudesta: kaikki muut muuttuvat, mutta minä en. Oman muutoksensa näkeminen ja siihen vaikuttaminen voivat olla hyvin pelottavia asioita. Syynä on eksistentiaalinen kriisi: "Minä olen minä juuri nyt. Jos muutun, niin olenko enää minä?"

Kerrot the Onen kylmyydestä, joka koostuu nörttiydestä, rationaalisuudesta, itsekkyydestä jne. Ovatko nämä todella sellaisia piirteitä, joista ei ollut mitään merkkejä ennen yhteenmuuttoa? Siinä tapauksessa melkoinen muutos. Vai olisiko kyse siitä, että sinun toiveesi ja odotuksesi ovat muuttuneet? Eli sinä olisit muuttunut? Viimeistään tuo jälkikirjoitus synnyttää sellaisen ajatuksen..