keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Tunnelin päässä näkyy valoa. Ehkä.

Mun tunteet on menny tänään vuoristorataa, vihasta helpotukseen ja välinpitämättömyydestä lohduttomaan nyyhkytykseen väkijoukon keskellä. Se et mun ja päänvaivan juttu jatkuu korkeintaan platonisena, on vain hyvä juttu. Siinä herrassa on niin monta muttaa, että ne mutat olisi tuottanut suuremman itkun joskus myöhemmin minulle. Kyllä se silti vituttaa, ärsyttää ja syö naista, ettei kerennyt olla se joka laittaa tälle stopin. Mun pahin painajainen tässä kaikessa on se, että sitten kun tokenen tästä orastavasta burn outista ja löydän jälleen elämäniloni, niin hän haluaakin jälleen jotain vakavampaa. Mutta pysyn vahvana siinä vaiheessa ja muistan esimerkiksi sen, kuinka herraa ei kiinnostanut tukea minua vaikeina hetkinä.

Pohdin tossa pitkät tovit asiaa ja päädyin lopputulokseen, että tämä on oikeasti hyvä juttu. Mulla on helpottunut olo (suurimman osan aikaa) ja katse tiukasti tulevaisuutta kohti. Tiedossa on hyvin työntäyteinen talvi ja ei mulla mahdu ketään ylimääräistä ongelmaa elämääni. Joku kiva ja täydellinen kylläkin, jonka kanssa hommat menisi omalla painollaan, mutta ei mitään vänkäämistä, kinailua, epävarmuutta ja ahdistusta aiheuttavaa tapausta.

Mulla on huomenna onneks vapaapäivä. Aattelin potkia itteeni ihan huolella perseelle ja skarpata tästä mun masennuksesta ja uupumuksesta ylös. Ei tää murehtimalla parane, perkele.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Mitä kuuluu nykyään?