Mun on pakko kirjottaa nyt, vaikka istun palaverissa, koska mua ahdistaa. Ihan vitusti! Ja mulla olis yks kysymys, johon en löydä vastausta.
Onko vika mussa, miehessä vai "meissä", kun haluaisin olla yksin ilman sitoutumista, mutta en kuitenkaan haaveile (ihan kauheasti) ainakaan muista miehistä?
Mulla on ihan älytön vapaudenkaipuu ja mietin vaan koko ajan, kuinka rentoa olis kun ei tarvis välittää kenestäkään? Meillä on ollut Mun Kielletyn kanssa aivan äärimmäisen suuria ja hajottavia riitoja viime aikoina liittyen meidän arvoihin. Mut kuitenki se tyyppi on maailman siistein ja ihanin.
Eli mistä tietää, missä menee se raja, että kannattaako omia arvoja vähän löysätä vai pitääkö kiinni niistä tiukasti? Mun on tosi vaikea kuunnella mun pauhaavaa (anteeks tää sana, en voinu vastustaa) sydäntäkään tässä asiassa, koska se lyö about 200 kertaa minuutissa ehkä pienen ylirasitustilan ja stressin takia. (Ja missä vaiheessa maailman rennoimmasta tyypistä on tullut stressaaja ja panikoija??)
Apua. Help. SOS!
Ihanaa viikonloppua kaikille, taidan nollata "pitkästä aikaa" kunnolla. <3
3 kommenttia:
Hmm.. Tietysti ON mahdollista, että ne neljä miljardia miestä ovat juuri tässä kohtaa muuttuneet yhtä aikaa, mutta saattaahan se muutos olla siinä katsojassakin.
Muistatko vielä mitä ajattelit kun olit sinkku? Kävikö joskus mielessä, miltä tuntuisi jos löytyisi se oma, jonka kanssa jakaa elämää ja kokemuksia, arjen pieniä ja suuria asioita, säännöllistä ja tyydyttävää seksiä sun muita parisuhteen etuja?
Väitetään, että jonkin tavoitteen saavuttaminen tuottaa tyydytyksen parin viikon ajaksi. Sitten mieli alkaa kehittelemään uusia tarpeita. Enää ei muista, miltä tuntui olla ilman.
Ehkä MK ei ole sinulle se oikea. Arvot ovat aika vaikea alua kompromissien tekoon. Toinen haluaa oman ison pihan, toinen keskustaan. Toinen haluaa ison perheen, toinen vapautta toteuttaa itseään. Toisen mielestä työ tulee enne huveja, toisen mielestä päin vastoin. En tiedä kuinka kaukana te olette toisistanne. Jos kyse on tyynyliinojen väristä, niin se on sovittavissa.
Oletko rehellisesti arvioinut, millaista elämäsi olisi yksin, ilman sitoutumista? Luuletko, ettet haaveilisi löytäväsi "sen oikean"?
On mahdollista, että vaihtamalla paranee, mutta sekin ajatus pitää myöntää itselleen.
Olin kaks vuotta ihastunut yhteen mieheen. Kävin miltei itkemään, kun luin facebookista sen statuksen, et se muuttaa ulkomaille (ymmärsin väärin, kävi ilmi myöhemmin). Siinä vaiheessa tajusin, et täs on jotain vikaa, ehkä tunnen jotai vähän enemmän sitä kohtaa, jos tommone käy itkettää? Anyhoo, haaveilin siitä siis tosi kauan.
Kappas vaan kun myö päädyttiinkin yhteen! Uskomaton tsägä, en voinu kuvitellakaa sitä. Iha ihmeellistä, "ei elämä voi olla tällasta Disney-satua", muistan ajatelleeni.
No eihä se ollukaa. Kävi ahistaa. Tunnistan itteni tekstistäs, sydän löi sata lasissa ja mietin vaan et miks ahdistaa ja kaipaan vapautta, vaikka plakkarissa on SE YKS JA AINUT, joka on täysin vetäny maton jalkojen alta ja jota haikailin pari vuotta?
Kävi niin, että ahdistus voitti. Jätin tuon äijän. Onneks kävi myös niin, että ensimmäisten päivien itkujen jälkeen myös ahdistus lähti. Ei kai se voi olla SE OIKEA, jos ahdistaa? Näin oon jälkeenpäin miettiny. Karua mutta totta ainaki omalla kohdallani.
Toivottavasti tuntees selkiytyy vielä! Tsemppiä!
Tapsa ja Anonyymi: Kiitos molemmille noin tuhat kertaa aivan mielettömän mahtavista kommenteista! Ne sai mut todella ajattelemaan ja miettimään. Mutta kuten uusimmasta kirjoituksesta voitte lukea, on sotakirveet haudattu ainakin hetkeksi. Mutta JOS käy niin, että ne kaivetaan taas esille, aion ehdottomasti tulla lukemaan teidän viisaita sanoja uudelleen ja mietin asioita sen jälkeen! <3
Lähetä kommentti