Hieman sekaisin

Oh lord shitmutherfucker!


Helvetinhelvetti!


Onkohan se vaan tähtiin kirjoitettu, että joidenkin kuuluu elää ilman parisuhdetta koko elämänsä? Koska en ilmeisesti osaa tätä juttua sitten alkuunkaan.


En edes jaksa palata siihen mihin olen jäänyt, mutta tässä 1,5 vuodessa on kerennyt tapahtumaan muutama pikkujuttu. Olen siis tilanteessa jossa minulla on avopuoliso, koira, oma asunto (tarkoittaa yhteistä asuntolainaa) ja auto. Periaatteessa niiku paketti kasassa.


Meillä meni kaikki hyvin siihen asti, kunnes muutettiin yhteen (haluan huomauttaa, että käytännössä asuttiin yhdessä myös ennen omaa kämppää eli aivan tuntemattomaan ja tyhjään ei hypätty). Sen jälkeen on räiskynyt ja lujaa. Toinen on mukamas muuttunut ja toisen mukaan hän ei ole muuttunut (voitte lukea rivien välistä, että minusta hän on muuttunut ja hänestä kaikki on hyvin ja normaalisti ja ennallaan, kuten miehet nyt aina sanovat). Yhteisymmärrystä ei tunnu löytyvän ja ollaan enemmänkin yksilöitä kuin tiimi - asia, mikä ei saisi mun ajatusmallissa olla näin. En tiedä pitäisikö tässä mennä jonnekin ammattiauttajalle, kun toi toinen ei tajuu. Vai vaan luovuttaa? Vai turruttaa tunteet ja olla vaan? Vai mitä vittua?


Toisaalta yhteisessä asuntolainassa on hyväkin puoli, nimittäin se ettet voi vaan lähteä menemään (mitä vanha ja kypsymätön Filippa olisi tehnyt jo noin muutama tovi sitten), vaan on pakko vähän pohdiskella syvällisemmin ja keskustella (huutaminen on minulta kielletty, kiva homma) ja miettiä omaakin käytöstä (en näe mitään virheitä itsessäni).


Tää tyyppi, kutsutaan häntä nyt toiveikkaasti The Oneksi (eihän mulla oo ollut ton nimistä salanimeä vielä kenellekään), on periaatteessa täydellinen. Hän käy töissä, hän on uskollinen, hän on kiltti, hän jaksaa minua ja hän ei ota minua aina niin tosissaan (jos joku tarvii ripauksen tempperamenttia, voin jakaa omaani. Hetkinen, keksinkin jo kuka sitä tarvitsee. The One!). Lisäksi voin olla oma ihanan kamala itseni hänen kanssa ja voin puhua hänen kanssa mistä vaan. Myös huumorimme osuu aikalailla yksiin (tai siis hän nauraa minun vitseille ja suostuu katsomaan minun haluamia sarjoja).


Millainen The One oikein huonoimmillaan on? Hän on hidas, ajatuksiinsa uppoutuva filosofinen nörtti ja piinkova businessmies. Hän on hitusen itsekäs, todella rationaalinen, ei tippaakaan romanttinen (ja minä vittu nykyään kaipaan romantiikkaa), tietyllä tapaa tilannetajuton (u know, kotitöissä ja parisuhteessa) ja nämä kaikki yhdistettynä hänestä tulee kylmä vaikutelma. Myös minulle, hänen avopuolisolleen.


Olemme käyneet keskusteluja tuosta "millainen hän on" ja hän ei vain käsitä, ettei minulle mene jakeluun se, että jos toinen sanoo rakastavansa minua, mutta hänen käytöksensä "pahimmillaan" on ylemmän kappaleen mukainen. Eli että ei tunne olevansa tärkeä ja rakastettu, kun toinen on uppoutunut ajatuksiinsa ja visioihinsa koko illan eikä saa mitään kontaktia tähän koko iltana.


Niin että olenko tyhmä ja liian vaativa, vai onko toinen tyhmä, kun luottaa siihen, että kun kerran sanoo rakastavansa niin oikeuttaa minkälaiseen käytökseen tahansa? Ja onko tällainen eroavaisuus parisuhteessa niin suurta, että kannattaa kyseenalaistaa koko parisuhteen toimivuutta? Vai onko kaikki ominaisuudet (eli virheet) niin hyväksyttävä, kunhan se toinen ei lyö tai petä?


Niin että sellaista, olen hieman sekaisin!


Terkuin, minä itse


P.S. Mulla on myös vauvakuume.

Tunnelin päässä näkyy valoa. Ehkä.

Mun tunteet on menny tänään vuoristorataa, vihasta helpotukseen ja välinpitämättömyydestä lohduttomaan nyyhkytykseen väkijoukon keskellä. Se et mun ja päänvaivan juttu jatkuu korkeintaan platonisena, on vain hyvä juttu. Siinä herrassa on niin monta muttaa, että ne mutat olisi tuottanut suuremman itkun joskus myöhemmin minulle. Kyllä se silti vituttaa, ärsyttää ja syö naista, ettei kerennyt olla se joka laittaa tälle stopin. Mun pahin painajainen tässä kaikessa on se, että sitten kun tokenen tästä orastavasta burn outista ja löydän jälleen elämäniloni, niin hän haluaakin jälleen jotain vakavampaa. Mutta pysyn vahvana siinä vaiheessa ja muistan esimerkiksi sen, kuinka herraa ei kiinnostanut tukea minua vaikeina hetkinä.

Pohdin tossa pitkät tovit asiaa ja päädyin lopputulokseen, että tämä on oikeasti hyvä juttu. Mulla on helpottunut olo (suurimman osan aikaa) ja katse tiukasti tulevaisuutta kohti. Tiedossa on hyvin työntäyteinen talvi ja ei mulla mahdu ketään ylimääräistä ongelmaa elämääni. Joku kiva ja täydellinen kylläkin, jonka kanssa hommat menisi omalla painollaan, mutta ei mitään vänkäämistä, kinailua, epävarmuutta ja ahdistusta aiheuttavaa tapausta.

Mulla on huomenna onneks vapaapäivä. Aattelin potkia itteeni ihan huolella perseelle ja skarpata tästä mun masennuksesta ja uupumuksesta ylös. Ei tää murehtimalla parane, perkele.

Ahdistus vol 69

Mun kriisi ja ahdistukset sen kuin jatkuvat. Edes pidennetyt viikonloppureissut eivät auta minua, tuntuu että olen aivan loppu. Myös miesasiat tuntuvat menevän mönkään, mun tää päänvaiva alkoikin perumaan puheita (mikä on sinäänsä jännä tän mun käytöksen huomioonottaen) ja ei haluakaan musta mitään sen enempää.

Sellaista. Saatan palailla asiaan seuraavan kerran jostain palmujen alta. Terve vaan!

Eksistentiaalinen kriisi

Minut on vallannut otsikon mukainen olemassa olon kriisi, missä kyseenalaistan itseni, elämän, elämän tarkoituksen ja tarpeellisuuden sekä käytännössä kaiken muunkin.

Kuten ehkä joku tietääkin, tein keväällä suuren elämänmuutoksen vaihtamalla työpaikkaa ja ns. hyppäämällä oravanpyörästä pois ennen keski-ikäisyyttä. Tuntuu silti siltä, että sekään ei nyt välttämättä riitä. Tämän kaiken sekoilun ja ahdistuksen taustalla saattaa olla ihan sellainen yksinkertainen fakta, etten ole lomaillut kunnolla pariin vuoteen ja siksi olen vähän väsynyt jatkuvasti ja aavistuksen vittuuntunut kaikkeen.

Mulla ei oo ikinä ollut mitään hinkua muuttaa Suomesta pois eikä matkustelu ole ollut suurin intohimoni koskaan. Paitsi nyt. Tuntuu että jonnekin kauas pitäisi päästä, jotta näkisi lähelleen. Tämä ei vaan nyt aivan onnistu tässä työtilanteessa (luojan kiitos siellä pyyhkii hyvin, mutta olisi kiva jos jaksaisi ja osaisi iloita siitäkin) kovin hyvin, koska silloin romuttaisin kevään ympäri pyöreiden päivien työt ja olisin ilman duuneja siinä vaiheessa jos ja kun palaisin Suomeen.

Helpoin ratkaisuhan tähän ongelmaan olisi Eurojackpotin päävoitto, kevyet 37 miljoonaa euroa, jotka ensi viikolla ajattelin kuittata itselleni. Viime yönä keksin tämän idean ja pyörittelin pari asiaa mitkä tekisin samantien. Tässä mun To do-lista, kun vajaa 40 milliä tipahtaa mun tilille noin kuukauden kuluttua ensi perjantaista:

- Osta isompi kämppä (kattoterassilla)
- Osta loma-asunto
- Osta vene
- Osta uusi lompakko
- Palkkaa siivooja/ruuanlaittaja
- Osta lentoliput yksityissaarelle
- Palkkaa terapeutti

*Noin viisi tuntia myöhemmin*

Ton terapeutin palkkaamisen jälkeen löysin aluks itseni katselemasta Suomen kalleimpia kämppiä, joiden jälkeen olin hilkulla ostamassa äkkilähtöä jonnekin kauas, kunnes tajusin, ettei minulla ole vielä niitä rahoja. Pian, muttei vielä.

Miesjutut menevät niin ja näin. Olen nähnyt tätä mun alkuvuoden totaalista päänvaivaa viime aikoina paljon ja meidän yhdessä olo on kaikinpuolin hyvin tulista ja räjähtelevää, niin hyvässä kuin pahassakin. Nähtiin eilen pikaisesti ja minun juuri alkaneiden naistenvaivojen vuoksi oli ensimmäinen kerta kun ei harrastettu seksiä ja oli jotenkin laimeeta ja aloin kyseenalaistamaan jälleen meidän suhteen ja sen järkevyyden. Ei olla siis puhuttu vieläkään, että onko tämä kenties kohti jotain vakavampaa vai vaan hauskanpitoa hyvin tiukilla säännöillä (mulla ei saa olla muita). Ollaan periaatteessa todella samanlaisia, mutta samalla kuitenkin hyvin erilaisia ihmisiä ja olen viimeisen vuorokauden hyppinyt seinille, kun olen koittanut miettiä tätä kaikkea, plussia ja miinuksia ja mahdollista jatkoa ja mahdollista suhteen lopettamista. En tiedä.

Taidan lisätä listaan, että tilaan yhden Prinssi Uljaan valkealla ratsulla, jonka kanssa kaikki natsais just eikä melkein.

Sellaista. Mulla oli tarkoitus kirjoittaa hirveän pitkästi ja syvällisesti pohdiskellen sekä kertoillen muutamista hauskoista bileilloista, mutta tuo parin tunnin tulevaisuudensuunnittelubreikki vähän kosautti aikataulut ja mun tarvii alkaa vääntää nyt duuneja.

Ihanaa darramaanantaita muillekin, palataan asiaan asap. Puspus! <3

P.S. KRISSE TUU KERTOON KUULUMISIA!

Ups...

Nyt meikämanne on mokannut ja pahasti. Mulle saattoi käydä tossa parisen viikkoa sitten pieni äksidentti yhden vanhan sutinan kanssa ja ihan jostain järjettömästä syystä päädyin sen kanssa sänkyyn. Ja tän mun päänvaivan oudohkon käytöksen vuoksi ajattelin kertoa asiasta hänelle.

VIRHE!!

ISO VIRHE!!

Meidän välillä on nyt Kolmas maailmansota käynnissä. Hänen mielestään olen käytännössä pettänyt häntä, vaikkei olla ihan oikeasti puhuttu järkevästi mistään mikä liittyy meihin. Ja itse olen ihan monttu auki, että mitäsmitäs? Luulin että hän vain oikeasti haluaa leikitellä tunteillani ja että hänelläni on mahdollisesti muita naisia kuvioissa. Ei kuulemma oo ollu hetkeen. Helvetti sentään.

Note to self: Tee pelisäännöt selviksi!

Onko jollain vinkkejä miten tälläsestä pääsee ns. yli ja saan siltä taas pippeliä?

"Tyttöystävä" haha

Huhhuh tätä elämää. Oon niin puhki, rikki ja poikki ollut viime aikoina, että sängystä ylös pääseminenkin tuottaa hieman ongelmia. Mut kai se tästä, pikkuhiljaa.

Mut oli mulla asiaakin. Täytyy tulla tänne panikoimaan tän mun päänvaivan takia. Tää kenet tapasin joskus tossa joulun jälkeen on saanut pääni sekaisin enemmän tai vähemmän. Se mies on ihmeellinen. En käsitä. Samalla niin helvetin raivostuttava, mutta seuraavassa hetkessä saattaisin haluta sanoa hänelle rakastavani häntä (laitan nää oudot ajatukset väsymyksen piikkiin). Ei nyt suoranaisesti leikitä mitään Kissa ja hiiri -leikkiä, mutta jotain sinnepäin. Mut hänen työkiireiden vuoksi emme ole esimerkiksi nähneet tällä viikolla kertaakaan ja tossa aamulla tajusin, että ikävöin häntä niin että muhun sattuu ihan fyysisesti. Mitä vittua? Ollaan puhuttu pitkiä pätkiä puheluita ja ne loppuu vasta siinä vaiheessa, kun jomman kumman duunit kutsuu niin kovasti et pakko keskeyttää. En tiedä oonko ikinä tuntenu tällästä kemiaa ketään kohtaan. En tiedä mitään parempaa kuin käpertyä sen syliin (oonko kertonu et se on pitkälti yli 190cm ja sen habakin on ihan kivan kokoinen) ja olla vaan siinä kun se silittelee mun hiuksia. Ok, tiedänpäs. Itse SE hänen kanssa. Kuvottavan hempeetä ja ällöttävää, mut oon ihan sulaa vahaa siinä.

Mitä mun pitäis tehdä? Juosta karkuun vai kosia? Se kutsuu mua "leikkisästi" sen tyttöystäväksi ja rakkaaksi ja voi tytöt ja pojat se tuntuu niin ihanalta, vaikka pitääkin aina lyödä itseään päähän, naurahtaa ääneen huomattavan kovalla äänellä ja muistuttaa, ettei se tarkota noilla mitään. En vaan pysty handlaan sen tyypin kuumuutta ja ihanuutta enää kovin kauaa, oon pian ihan kusessa sen kans. Apua. What to do?

Freak out

Voi vittu. Mä oon flipannu ihan täysin.

Minä, Filippa Madafaking Kveen, haluaisin löytää jonkun ihanan miehen. Oon ollut viime päivät ihan paskana kun tajusin tän jutun. Oon muutenkin pehmentynyt (henkisesti onneksi) ihan törkeesti, en edes meinaa tunnistaa itseäni ja ajatuksiani. Keittiöpsykologisoin asiaa ja ainoa looginen syy on tähän iso elämän muutokseni tuossa taannoin. Vanhassa elämässäni tein töitä miesvaltaisella alalla, missä minun piti 247 näyttää kaikille, että kyllä minä selviän ja pärjään. Nyt kun työympäristö on aivan eri, on myös mun pehmeempi puoli päässyt valloilleen ja se heijastuu myös mun vapaa-aikaa todella pahasti.

Mitähän vittua mä teen? En oo ikinä pokaillut ketään kunnolla. Voisinko ostaa postimyynnistä poikaystävän itselleni? Vai siis miten tässä nyt pitää toimia, kun ajatukset toimiikin kuten normaalilla tytöllä.

Nyt mua alkoi ahdistaan kun kirjoitin tän asian tähän. En mä ehkä haluakaan seurustella sittenkään. En tiedä. En pysty edes tänään vetämään perseitä, koska huomen pitää taas painaa duunia. Helvetti. Osaako joku auttaa mua? Jumala? Karma? Antakaa joku pieni vinkki miten päin mun pitäis olla!